Miksi tavarasta luopuminen on niin vaikeaa?

KonMari opettaa, että on vain kaksi syytä, miksi takerrumme tavaraan:

1. Pelkäämme tulevaa.
2. Emme uskalla päästää irti menneestä.

Yksi suuri prosessiin liittyvä oivallus oli, että pelkäsin tulevaisuuttani ja siksi keräsin varmuusvarastoja. Se ei kuitenkaan auttanut selittämään sitä, miksi hävitetyt paperit pyörivät yhä mielessäni. Lopulta minä sen ymmärsin:

Tunsin hävittäneeni papereiden mukana jotain tärkeää, koska ne olivat niin suuri osa identiteettiäni. Papereiden hävittämisen myötä pelkäsin unohtavani ison ja merkittävän osan elämääni, sairastumiseni.

Mutta miten voisin unohtaa? Kaikki ne yölliset päivystyskäynnit; ne hetket, kun yritin opetella kävelemään uudelleen ja jalka ei vain suostunut tekemään, mitä pyysin. Sairaalajaksot; ne hetket, kun makasin lattialla ja pelkäsin, etten enää pääse ylös. Ne yöt, kun pelkäsin, että kuolen kipuun. En minä unohda.

Pelkoni ei siis perustu järkeen. Se perustuu tunteeseen.

Kuljetin sairauskertomustani mukanani vuosia, jotta pysyin kärryillä siitä, mitä lääkkeitä olen syönyt. Että jos tulee takapakkia, mikä toimi edellisellä kerralla. Kuljetin papereita mukanani, että pystyin näkemään, miten pitkän matkan olen jo kulkenut. Kun tuntui, ettei edistymistä tapahdu, palasin sairaaalan papereihin ja totesin, etten sentään enää ole tuolla. Lopulta selasin papereita todistaakseni itselleni, että tästä minä selvisin.

On kulunut vuosia siitä, kun viimeksi tarvitsin lääkäriä. Kuntoutus on muuttunut omatoimiseksi itsestä huolehtimiseksi. En ole enää halunnut katsoa papereita. Liikaa kipua. Liikaa pelkoa. Niistä oli tullut taakka. Siksi hävitin ne epäröimättä, kun sain ne eteeni. Morkkis tuli myöhemmin.

Papereista luopuminen tekee kipeää, koska minun on vaikea päästää irti menneestä. Olen nyt parantunut ja terve. Minun on aika opetella uusi, terveen identiteetti ja päästää irti sairaan ja kuntoutuspotilaan identiteetistä. Hullua kyllä, se vaatii suruajan. Nyt on aika surra sitä, että minulle kävi niin kuin kävi ja itkeä helpotuksesta, että siitäkin selvittiin. Itku vapauttaa menneisyyden kahleista.

Minä en enää ole se ihminen. Kotini ei tarvitse olla elämästäni kertova museo. Muistan muutenkin. Ja jos joskus haluan nuo paperit taas luettavakseni, voin pyytää tietoni minua hoitaneilta tahoilta. Mitään korvaamatonta ei ole menetetty, koska muistot kannan mukanani. Se vahvuus, joka kantoi minut koettelemusten läpi, ei ole niissä papereissa, vaan minussa.

Siirrän tämän tiedon osaksi itseäni, ja jatkan matkaa. Kylläpä tuli kevyt olo!