KonMari-prosessi on saanut minut palaamaan lapsuuteni lempisatujen pariin. Huomasin yhä useammin muistelevani, oliko tässä kirjassa satu Vilijonkasta, joka luopui koko omaisuudestaan. Väärin muistin, mutta sinne päin.
Kertomuksessa "Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin" Jansson kertoo meille Vilijonkasta, joka takertuu esineisiinsä yrittäessään karkottaa uhkaavaa vaaraa. Vain hän tietää vaaran olevan tulossa ja epäilee jo järkeänsäkin, mutta kun onnettomuus vihdoin iskee, hän huomaa kaksi asiaa: Hänen tavaransa eivät auta häntä pätkääkään, eikä onnettomuus tarkoittanutkaan kaiken loppua. Hän on vihdoin vapaa.
Tarinassa "Sedrik" Nuuskanmuikkunen kertoo Nipsulle tädistään, joka luopui koko omaisuudestaan. Nipsu on antanut pois rakkaan pehmolelunsa, kun kuuli muumipeikolta saavansa takaisin kymmenkertaisena sen, minkä antaa pois. Nuuskanmuikkunen yrittää lohduttaa kärsimätöntä kuulijaansa ja samalla opettaa hänelle jotain.
Ihanin satu kirjassa on silti ikuinen suosikkini "Hemuli joka rakasti hiljaisuutta". Hemuli on töissä sukulaistensa huvipuistossa. Vaikka hän ei pidä työstään, hän sinnittelee siinä eläkeikään asti. Sitten koittaa itsensä toteuttamisen aika. Kun hän vihdoin alkaa tehdä kuten haluaa, hän oppii että olisi saanut tehdä niin milloin tahansa. Rajoitukset olivat vain hänen päässään.
Sain aikoinaan tämän kirjan rakkaalta isoäidiltäni syntymäpäivälahjaksi. Luin sen ja muut paketissa olleet muumi-kirjat putkeen, vaikka lukeminen oli silloin vielä vaikeaa. Kun pääsin kirjasarjan loppuun, lukunopeuteni oli huomattavasti parantunut. Mummoni antoi minulle siis yhdessä paketissa kaksi lahjaa: lukuinnon ja paljon elämänohjeita.
Kun olin lukenut Hemulin tarinan, päätin ettei minulle tule koskaan käymään noin. Myös Vilijonkan ja Nuuskanmuikkusen tädin tarinat jäivät kytemään alitajuntaan. Ne nousivat mieleeni aina, kun työstin suhdettani tavaraan. Oli tärkeää lukea ne uudelleen nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti